Varhopatsastalo

Timo Rantakaulio

Pukkisaaren varhopatsastalo

varhopatsastalo3p Rautakautisilta asuinpaikoilta tavatut rakennusjäännökset osoittavat varhopatsasrakenteen olleen käytössä tuhannen vuoden takaisessa Suomessa. Varsinaisessa varhopatsastekniikassa pystytetään maahan “patsaat” eli tolpat talon nurkkiin ja ainakin pidemmissä seinissä myös nurkkien välille. Patsaisiin veistetään pystylinjaiset urat ja päistä kapeiksi veistetyt hirret asetetaan kahden patsaan välisiin uriin. Pohjois-Euroopasta tunnetaan myös lamasalvoksen ja varhopatsaan yhdistelmiä, kuten nurkistaan ristisalvoksinen rakennus, jossa varhopatsaat sijaitsevatkin keskellä seinää. Tällainen rakenne helpottaa rakennuksen korjaamista, kuten kengittämistä eli lahonneiden alahirsien vaihtoa.

Varhopatsastekniikalla pystytettyjä hirsirakennuksia on myöhemmällä rautakaudella ollut ainakin Turun Ristimäessä, Laitilan Kylämäessä ja Raision Mullissa. Tutkitut rakennukset ovat kooltaan olleet varsin pieniä, vain 15-30 neliötä. Viime vuosisatoina ei varhopatsastekniikkaa Suomessa ole juuri käytetty kokonaisten rakennusten pystyttämiseen, sitä vastoin yksittäisiä seiniä sillä on tehty aina viime vuosikymmeniin asti. Maatalousviranomaiset tosin suosittelivat 1800-luvun puolivälistä 1900-luvun alkuun ruotsalaismallista pelkkää varhopatsastekniikkaa ulkorakennuksiin ja jonkun verran tällaisia latoja ja navetoita myös rakennettiin. Kansanomaisesti lamasalvoksisista ulkorakennuksista on tehty suurempia pystyttämällä varhopatsas seinän keskiväliin, jolloin on lyhyistä hirsistä voitu saada aikaan pinta-alaltaan yli nelinkertainen rakennus verrattuna pelkkään lamasalvostekniikkaan. Tässä lienee kysymys esihistoriallisen rakennustavan suorasta jatkumosta. Rautakauden rakennuksista Suomessa on edelleen varsin niukasti arkeologista tietoa, joten varhopatsastalon rakenteet perustuvat enimmäkseen kansantieteelliseen aineistoon sekä naapurimaiden (Ruotsi, Norja, Tanska, Baltia, Länsi-Venäjä, Valko-Venäjä) arkeologiseen ja kansatieteelliseen materiaaliin (1).

Ristimäeltä löydetyt savitiivisteen palaset osoittavat seinien olleen tehdyt veistetyistä hirsistä tai lankuista, sillä monissa savitiivisteen paloissa on havaittavissa selviä lohkaistun puun painanteita. Osassa savipaloista on kuitenkin nähtävissä oksanpainanteita, mikä viittaa siihen, että osa seinistä on saattanut olla vitsaspunosta tai sitten rakennukseen on liittynyt lisäosa, jonka seinät on rakennettu kyseisellä tekniikalla. Naapurimaissa savella silattua vitsas- tai lautarakennetta on vielä hiljattain käytetty liedenkupujen ym. suojarakenteiden paloeristykseen. Turun Ristimäen rakennuksessa oli kiintokiven ympärille rakennettu kiuas, jonka kummallakin puolella on saattanut olla suuri tolppa. Tolppien merkityksestä ei ole saatu selkoa, ovatko ne kenties tukeneet kiuasta ja sen kuvelautoja vai kannattaneet savukupua vai makuulavaa vai parsia vai onko niiden tarkoitus ollut jokin aivan muu.

Pohjois- ja Itä-Euroopan havumetsäalueella on jo varhain tavattu paritupamaisia asuinrakennuksia, jotka ovat koostuneet kahdesta rakennuksesta ja joskus myös niiden välisestä eteisestä. Myös Pukkisaaren varhopatsastalosta tulee tällainen kaksiosainen ja läpikuljettavalla eteisellä yhdistetty parirakennus. Pukkisaaren varhopatsasrakennuksessa toinen puoli on varsinainen kiukaalla varustettu lämmitettävä pirtti ja pienempi toinen puoli on aitta. Pirtin vasempaan peränurkkaan – miesten puolelle – tulee palkkilattia. Katoksi tulee ns. liistekatto eli tuohikatto, jonka alle ja päälle laitetaan ns. liisteitä eli parin-kolmen metrin mittaisia päreitä. Liisteiden alapäät lepäävät räystäskourussa ja yläpäät jäävät harjalla kulkevan koverretun tukin “harjakolon” alle; keskellä katon lapetta niitä pitelevät paininpuut, joita päädyissä yhdistää solkilauta. Sisäänkäynti tapahtuu talon keskeltä eteisestä, josta vasemmalle käy ovi pirttiin ja oikealle aittaan. Pirtin perällä on myös pystykangaspuut sekä kiukaan ja peräseinän välillä makuulava. Pirtin seiniä reunustavat kiinteät penkit, joiden alla on hiekalla täytetyt avomultiaiset.

lapsiVarhopatsastalon ikkuna-aukot ovat erikoisen muotoisia. Rautakaudella olivat sahat lähes tuntemattomia, joten ikkuna-aukot veistettiin hirsiin kirveellä. Aukot saattoivat olla silmän muotoisia ja ne miellettiinkin talon silmiksi: niistähän näkyi talon ulkopuolelle. Muita silmämuodon valintaan vaikuttaneita seikkoja: ikkuna-sana on slaavilainen “silmä”-sanan johdos ja Savossa on säilynyt ikkunan lykkyylautoja, joihin on veistetty kahvaksi silmäterä, joka on samalla lautaa suoristava ja jäykistävä rakenne. Ikkunoiden määrä ja laatu on sitä vastoin varsin ongelmallinen asia. Pukkisaaren varhopatsastalossa on kokonaista kolme varsin matalalla sijaitsevaa ikkunaa: kaksi pihanpuoleisella sivuseinällä ja yksi peräseinän oikeassa nurkassa. Karsinan l. lavan puoli kiukaan ja pääseinän välissä on lämmin, mutta hämärä, ikkunoita ei siellä ole yhtään. Tämmöinen ikkunanpaljous saattaa olla liiallistakin, sillä luukkuikkunoista käy talvisin armoton veto, jollei niitä sitten peitetä kalvolla. Mainituilla kolmella ikkunalla on kuitenkin laaja ja vanha levikki. Muita vanhoja ikkunan sijoituksia ovat mm. 1100-1200-luvun Brestin kaivauksista Valko-Venäjällä tavatut räppänöinä toimineet pikkuruiset, puolipyöreät lykkyyluukkuikkunat, joista toinen oli pirtin oven yläpuolella ja toinen korkealla peräseinässä. Samanlaisia käytettiin ainakin Baltian maissa vielä 1800- ja 1900-luvuillakin ja sellaisia näkee edelleen riihien ja vanhojen talojen ullakkoikkunoina. Virolaisten vanhoissa riihituvissa ei aina ollut yhtään ikkunaa, mutta riihituvat sijaitsivatkin usein suuremman katoksen sisässä, jolloin valoikkunoista ei olisi ollut hyötyäkään eikä nykyinen riihitupakonstruktio liene edes suoraan rautakauden perua.

Pirtin lämmityslaitteena on ovensuunurkassa sijaitseva kivinen kiuas, joka seisoo ns. kiukaanlavan päällä. Lava koostuu kahdesta pitkittäisestä pölkystä ja niiden päälle kahden juurakon varaan ladotuista palkeista. Kiukaan suun edessä on kapea liesi, jossa voi keittää. Kiuas nojaa massallaan kahteen seinään ja makuulavan suunnassa sillä on tukenaan juurakkojen pöngittämät kuvelaudat. Kiukaan ulkokulmassa seisova suuri juurakkopatsas muodostaa ns. varsinaisen kiukaanpatsaan, jolla on tärkeä merkitys kiukaan rakenteen ja pirtin tilanjaon kannalta sekä myös oma uskomuksellinen viitekehyksensä. Kiukaanpatsaasta lähtevät ns. patalaudat vastapäiseen seinään sekä pääseinään. Samalla ne jakavat pirtin eri osiin, kuten pitkittäissuunnassa miesten ja naisten puoleen. Lieden yläpuolella kulkee orsi, josta riippuvat haahlat eli säädettävä koukku, johon pata ripustetaan. Kiukaanpatsaalla on saattanut olla merkittävä asema muinaiseen taloon liittyvissä uskomuksissa, joita on pohtinut mm. Sommelon jäsen Timo Heikkilä omissa kirjoituksissaan. Suomesta on saatu talteen vain Karjalan Kannakselta hieman patsaaseen liittyvää perinnettä, – kannakselaisen tuvan pesu aloitettiin aina “kiukoapatsoast” . Lisäksi kiukaanpatsaan koristeellisia muotoja on tavattu myös Keski-Suomesta, mutta ne on kuvattu muistiin ilman minkäänlaisia kansanihmisten antamia selityksiä. Sen sijaan aina niin perinteikkäältä Valko-Venäjältä on tietenkin talletettu myös kiukaanpatsasperinnettä. Patsaan (“ukko, hepopatsas, hepo”) luona on siellä loitsittu ja parannettu sairaita, sekä siunattu nuoripari avioliittoon ja patsasta on mainittu myös joululeikeissä ja joulun ym. pyhien aikana liikkuneiden naamiokulkueiden lauluissa. Patsaan päältä esitti myös sikäläisten häiden puhemies tervetuliais- ja onnentoivotuspuheensa (2). Sikäläiset kansatieteilijät pitävät patsaan merkitystä muistumana muinaisen asunnon keskuspylväästä (3). Valko-Venäjällä Milogradin varhaismetallikautisen kulttuurin asunnoissa oli keskuspylväs, josta peräseinään päin sijaitsi liesi. Saman kulttuurin Mohovskoje I muinaislinnasta on löytynyt myös pyöreähkö (8,5×6,5m), metrin verran maahan kaivettu kodanpohja, jossa on ollut keskuspylväs ja jonka vuoliaisten kaltevat tyvet olivat edelleen näkyvissä (4). Suomessa taikojen teko ja parantaminen on kuitenkin perinteisesti liitetty kiukaanpatsan vierestä avautuvaan lakeiseen ja sen yllä kohoavaan lakeistorveen, joiden kautta on yhteys taivaisiin.

Kiukaan sijainti ovensuunurkassa liittyy Länsi-Venäjältä Skandinaviaan ulottuvaan perinteeseen ja on sinänsä nuorempi ilmiö kuin peränurkassa sijaitseva kantaslaavilainen kiuas, jollaisista Suomessa on vain kansatieteellisiä havaintoja mm. myllypirttien tulisijoista. Arkeologisista löydöistä Suomessa kiukaan sijainnista oven suhteen on usein vaikea päätellä yhtään mitään. Kiukaan sijainti peränurkassa muuttaisi myös varhopatsastalon oletettua toiminnallista jakoa, jolloin lava ja karsina eli naisten puoli sijaitsisi huoneen perällä ja miesten puoli etupuolella, ovensuussa. Jako miesten ja naisten puoleen pohjautuu lähinnä perinteeseen ja kansatieteellisiin muistiinpanoihin. Kiukaan sijainti puisen lavan päällä perustuu arkeologisiin löytöihin Suomesta. Muita kiukaan sijaintimahdollisuuksia ovat: kiuas suoraan maan päällä kuten savusaunoissa yhä edelleen tai sitten maalla täytetyn hirsiarkun päällä, josta ei kuitenkaan ole kovin selvää näyttöä esihistoriallisen ajan Suomesta, Itä-Euroopasta kylläkin, missä se on onttoa hirsilavaa vanhempi muoto. Itä-Euroopasta tunnetaan myös matalan pylväslavan päälle rakennettu kiuas (5).

Pirtin ovena on liukuovi, jonka mahdollinen vanha nimitys on “uksi”. Menneinä vuosisatoina lykättävät ukset olivat tavallisia virolaisten riihituvissa. Yleisin esihistoriallinen ovityyppi olisi kuitenkin tappien varassa kääntyvä pienaovi. Suomesta liukuovia (“uksia?”) ovat kansatieteilijät tavanneet vain ulkorakennuksista. Rakennuksen muut ovet ovat saranattomia tappiovia, jotka kääntyvät ensimmäiseen ovilautaan jätettyjen karojen varassa kynnykseen ja kamanaan koverretuissa rei’issä. Tietoa esihistoriallisista ovista Baltian maissa on mm. A.V.Caunen tutkimuksessa Riian asumuksista 1100-1300 -luvuilla (6).

Tuvan välikatto eli laki on vanhaan tapaan kolmitaitteinen, leveistä lankuista ladottu. Toinen varsin mahdollinen välikatto olisi ollut pyöreistä rungoista ladottu tasalaki, mutta silloin talon huonekorkeus olisi jäänyt liian vähäiseksi. Laen ja vesikaton väliin jää matala lakka l. ullakko, jossa on lämpöeristeenä sammalia. Myös pelkkä lämmin vesikatto l. turvekatto ilman lakkaa olisi ollut mahdollinen rakenne.

Savu poistuu lakeisen kautta, joka on laessa sijaitseva lykkyylaudalla suljettava aukko. Sen yläpuolella on ontosta puusta tehty koristeellinen ja näkyvä lakeistorvi, josta savu purkautuu taivaalle. Muita vanhoja savunpoistomenetelmiä ovat mm. luukku lämpimässä vesikatossa (skand. ljori), räppänät huoneen päätyseinissä tai kiukaan takana. Näistä lakeistorvi on valittu Pukkisaareen lähinnä näyttävyytensä ja toimivuutensa tähden. Malleina ovat olleet vanhat lakeistorvet Savosta obinugrien maille ulottuvalla alueella.

Viitteet:
1) tietoa ruotsalaisesta varhopatsasrakenteesta mm. teoksessa Gunnar Henriksson: Skiftesverk i Sverige – ett tusenårigt byggadssätt, Tukholma 1996.
2) N.Ja.Nikiforovski: Otšerki prostonarodnogo žyt’ja byt’ja v Vitebskoi Belorussii, Vitebsk 1895 ss. 240-241
3) Vostocnoslavjanski sbornik, Moskova 1956 Je.E.Blomkvist: Krest’janskije postroiki russkih, ukraintsev i belorusov s. 227.
4) O.N.Mel’nikovskaja: Plemena Južnoi Belorussii v rannem železnom veke, Moskova 1967, s. 38 sekä E.M.Zagorul’ski: Drevnjaja istorija Belorussii, Minsk 1977, s. 123.
5) mm. Je.E.Blomkvist: Krestjanskije postroiki … s258.
6) A.V.Caune: Žilišca Rigi XII-XIV vv., Riika 1984